*

Kvalifysiikka Kasinolla lyön aina vetoa sen puolesta että kasino voittaa.

PewDiePie ja suomalainen yksinyrittämisen illuusio

Manageri(t), agentuuri(t), tuottaja(t) tai edes tuotantotiimit(t) eivät löydy Uusi Suomi -blogin pitkästä asiasanojen listasta. Odotin kyllä, että ne eivät olisi kovin kiintoisia puheenaiheita suomalaisessa talouskeskustelussa.

Menestyminen kuitenkin usein edellyttää jotain ihan muuta kuin pelkkää yksinyrittämisen sisua. Bändi tarvitsee managerin, albumi tarvitsee tuottajan. Kirjailija tarvitsee toimitusapua ja kirja markkinointia.

http://yle.fi/ylex/uutiset/yha_useampi_suomalaisbandi_tarvitsee_manageria__murros_tapahtumassa/3-7594891

Suomessa harvempi yli 30-vuotias tietää kuka on PewDiePie. Nekin jotka ovat katselleet ruotsalaisen Felix Kjellbergin videoita Youtubesta, ajattelevat usein, että hän on uskomattoman ahkera, kun joka päivä jaksaa kuvata ja editoida useampia videoita.

Eihän se tietenkään ihan niin mene. PewDiePie on jo vuosia kuulunut Maker Studios -tuotantotiimiin, jonka Disney hiljattain osti 500 miljoonalla dollarilla.

https://en.wikipedia.org/wiki/Maker_Studios

Studio pitää huolen siitä, että sen tähdet voivat keskittyä varsinaiseen työhönsä. Jos he eivät itse ymmärrä palkata itselleen sihteeriä, lavastajaa, puvustajaa, äänisuunnittelijaa tai leikkajaa, studio huolehtii siitä, että heidän laatunsa kaikin puolin vastaa alan standardeja.

Firman myynnin yhteydessä esimerkiksi paljastui, että Maker Studios työllisti 380 henkeä, mutta tämä ei noussut otsikoihin. Nuo 380 henkeä olivat huolehtineet esimerkiksi PewDiePie'n tylsistä paperihommista ja päivittäisistä tarpeista. Siksi hän ehtii tekemään niitä videoitaan.

Silti monet yhä olettavat, ettei Youtubessa tai vaikka bändien musiikkivideoissa olisi taustalla tuotantotiimiä, koska niissä ei ole lopputekstejä, kuten elokuvissa. Uutterasti monet suomalaiset kuvaavat, leikkaavat ja latailevat videoitaan nettiin ihmetellen, miten kummassa Youtube-tähdet näyttävät osaavan loputtoman monia taitoja. Heillä täytyy olla kotonaan tosi laadukkaat vehkeet. Se ja paljon taitoja.

Toinen Youtube-tähti Markiplier on videollaan kertonut kuinka tuottajat ovat hankkineet hänelle uutta kalustoa, remontoineet hänen studionsa, tilanneet hänelle lentolippuja ja kieltäneet häntä kurkkukivun takia esiintymästä, koska ääntä täytyy säästää. Totta kai kaikilla viihdealan megatähdillä on kulissien takana palkattuja avustajia, jotta he voisivat paremmin tehdä työtään, joka tuottaa vuodessa miljoonia.

Kyse on ammattimaisesta bisneksestä, eikä mistään kotivideoista.

Silti mielikuva yksinäisestä monitaiturista elää fanien silmissä vahvana. Tällaista mielikuvaa myös halutaan ylläpitää sillä, ettei videoissa nimetä niitä muita ihmisiä, jotka ovat osallistuneet työhön. Tähden loisto on sitä kirkkaampi, mitä ihmeellisempiä asioita hän hupailujensa ohessa saa aikaan.

Tällainen mielikuva omin avuin pärjäämisestä osaltaan haittaa suomalaisten menestymistä. Vuodesta toiseen liian monet yrittävät pärjätä yksin, enkä puhu nyt vain rökkibändeistä tai muista viihdetaiteilijoista. Olen nähnyt messuilla ja myyjäisissä aivan liikaa yrittäjiä, joita riivaa sama verkostoitumattomuuden asenne. Sentään Metropoliasta ja muista uudemmista korkeakouluista näyttää valmistuvan väkeä, joille on itsestäänselvää, ettei ahkera ja lahjakas ihminen menesty yksin.

Toivotaan, ettei hallitus saa enää päähänsä hankaloittaa osuuskuntien asemaa, sillä ne ovat tarjonneet monelle yrittäjälle tien moniin synergiaetuihin ja omien taitojensa parempaan markkinointiin.

Elokuvien lopputeksteistä me tiedämme, että ne ovat pitkiä. Ne kestävät ja kestävät. Biisi ehtii parhaimmillaan vaihtua kolme kertaa ennen kuin nimilista on hitaasti rullannut läpi laajakankaan, samalla kun yleisö verryttelee puutuneita jalkojaan ja keräilee hattujaan ja kaulahuivejaan.

Suomesta löytyy monen alan käytännön osaamista, mutta tuotannossa kaksi osa-aluetta ontuu:

1.) Ei osata pyytää eikä osata kiittää. Tämä näkyy esimerkiksi Miekkailija-elokuvan kohusta. Julkisuuteen halutaan yhä luoda neromyyttejä ohjaajasta tai näkyvistä päätähdistä. Kulissien taakse jäävät ammattilaiset, kuten käsikirjoittajat tai puvustajat halutaan häivyttää näkyvistä. Suorastaan pelätään, että he läsnäolollaan himmentävät lankoja käsissään pitelevien keulakuvien kirkkautta.

http://yle.fi/uutiset/miekkailija-elokuva_unohti_kasikirjoittajansa__sain_lukea_palkinnosta_lehdesta/8556907

Silti jos ohjaaja tai musiikin supertähti ymmärtää ympärillään työskentelevien ihmisten arvon, hän pystyy itsekin parempaan. Maailmanluokan menestyjät etsivät ympärilleen alan parhaat ihmiset ja osaavat antaa heille arvoa, mikä motivoi heitä kaikkia työssään. Kerrotaan, että Orson Welles ohjatessaan elokuvaa Citizen Kane tiesi varsin hyvin, ettei hän tiennyt mitään elokuvanteosta. Siksi hän luotti näyttelijöihin ja kuvaajiin. Hän antoi ammattilaisille vapauksia ja he tekivät hienoa työtä.

Myöhemmissä elokuvissaan Orson Welles ajatteli olevansa elokuvahistorian suurin nero ja siksi hänen kanssaan oli lähes mahdotonta tulla toimeen. Myöhempien elokuvien valmistuminen takkuili, koska ohjaaja komenteli ihmisiä, oikutteli ja riitautui myös tuottajien kanssa. Citizen Kane jäi hänen parhaaksi elokuvakseen, koska sitä tehdessään hän antoi eniten arvoa muille tiimin jäsenille.

Tulee mieleen kaksi suomalaista urheilijaa, joilla on hyvin erilainen suhtautuminen tiimityöhön. Teemu Selänne aina tilaisuuden tullen kehuu joukkuetovereitaan ja kiittää mielellään ketä tahansa, jotka auttaa joukkuetta menestymään, jopa hierojia tai kokkeja. Teemu on omaksunut amerikkaisesta kulttuurista mielestäni sen parhaat puolet. Kimi Räikkönen puolestaan suosituimmilla videoillaan tiuskii ajon aikana radiossa tallipäälliköilleen tai äksyilee siitä, että jäi kilpailussa toiseksi. Hänenkin sentään kerrotaan suuresti arvostavan mekaanikkoja ja tulevan heidän kanssaan hyvin toimeen. Räikkösen ulkoinen olemus kuitenkin maailmalla tunnistetaan erityisen suomalaiseksi piirteeksi. Meillä on taipumusta eristäytymiseen ja omaan työhön keskittymiseen.

2.) Ei osata arvostaa tuottajan työtä (ja luottaa tuntemattomien, muiden alojen ihmisten ammattitaitoon). Moni lähtee yhä liikkeelle siitä, mitä hän itse osaa. Liian usein yrityksen perustajilla on valmis tuote. Monen yrityksen johtaja itse on insinööri, joka ymmärtää paljon teknologiasta, mutta vähemmän ihmisistä.

Lisäksi aivan liikaa tuijotetaan omaan lähipiiriin ja etsitään sieltä ratkaisua - perustetaan esimerkiksi neljän insinöörin voimin yritys, joka kalliilla rahalla ostaa ulkopuolisilta apua markkinoinnissa, muotoilussa ja tiedottamisessa, eikä ymmärrä paljoakaan asiakaskyselyistä.

Hiljattain ihmettelin suuresti tätä Suomen Yrittäjien tulkintaa Sitran tutkimustuloksesta:

http://www.yrittajat.fi/fi-FI/uutisarkisto/a/etusivun-uutiset/rekrytoinnista-ilmi-yllattavia-lukuja-avoin-tyonhaku-tehotonta

Yksi kymmenestä on löytänyt työpaikkansa avoimen ilmoituksen kautta. Yrittäjien sivuilla juttu on otsikoitu "avoin työnhaku tehotonta". Sitran omassa julkilausumassa puolestaan tehdään päin vastoin selväksi, että yksi kymmenestä on löytänyt työpaikan avoimen haun kautta, koska työnantajat pelkäävät työpaikkailmoituksen tuottavan satoja hakemuksia - siis toisin sanoen, että ilmoituksella olisi liiaksikin tehoa. Siksi paikka täytetään valmiiden kontaktien kautta. Tästä on seurauksena, että saman alan ihmiset klimppiytyvät kuppikunniksi.

Jos en tietäisi miten paljon suomalaiset pelkäävät tuntemattomien ihmisten kohtaamista, pitäisin aivan käsittämättömänä sitä, miten hakemustulvan pelkäämisestä on Yrittäjien uutisoinnissa päästy siihen lopputulemaan, että työnhaku mukamas olisi tehotonta. Pikemminkin se on työhakijan näkökulmasta "toivotonta", koska työ on piilossa. Työantajan näkökulmasta tästä seuraa, että paikan harvoin saa osaavin henkilö. Se on yrityskulttuurin vika, ei työnvälityspalvelujen. Nehän ovat liiankin tehokkaita nyt, kun koulutettuja työnhakijoita on tuhansittain.

Pienet suomalaiset yritykset pystyisivät useammin kasvamaan keskisuuriksi, ellei uusien työntekijöiden rekrytoimisen esteenä olisi insinöörimäinen ujous tai epäluuloisuus muiden alojen tietotaitoa kohtaan. Tarvitsimme enemmän yrittäjiä ja sijoittajia, jotka näkevät itsensä ikään kuin elokuvan tuottajina: he eivät vain perusta yritystä vanhojen opiskelijakavereidensa kanssa, vaan kokoavat tiimin monen eri alan osaajista. Aivan liiaksi kuulee sitä, että "mitä ihmettä se tiedottamista koko ikänsä opiskellut ihminen muka osaisi tuoda firmaamme sen parin liuskan tiedotteen lisäksi?" tai "Mitä ihmeen hyötyä yrityksellemme voisi olla taiteilijan palkkamisesta?"

Varmaan humanisti toisi enemmän tuoretta näköalaa ja uutta osaamista neljän insinöörin yritykseen kuin viides insinööri. Silti viides, kuudes ja seitsemäs insinööri tuntuu turvallisemmalta ratkaisulta. Sillä tavalla meillä yritystoimintaa laajennetaan.

Klassisessa rokkibändissä on solisti, kitaristi, laulaja ja rumpali. Mitä jos yrityksessä olisi neljän insinöörin sijaan esimerkiksi entinen mäkihyppääjä, taiteilija, humanisti ja teollinen muotoilija? Muotoilija tekisi tavallisesta tuotteesta kiinnostavamman näköisen, humanisti kirjoittaisi yritykselle vetoavan tarinan ja laatisi tiedotteita useammilla kielillä. Taiteilija esiintyisi tiedotustilaisuudessa pienessä nousuhumalassa kravatti löysällä ja kaikki ihmettelisivät mitä hittoa. Entinen mäkihyppääjä tulisi sen jälkeen vakuuttamaan yleisölle, että tuoteidea on valtaisan hieno, ja hankkisi rahoituksen. Tähän palettiin voisi sitten yhdistää jonkun insinöörin teknisen innovaation, eikä mikään estäisi maailmanvalloitusta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän rutanen1965 kuva
Jari Rutanen

Valitettavasti yksinpuurtaminen taitaa edelleen olla vallitseva ilmiö Suomessa.

Kaupallisesti menestyvät tuotteen kehittäminen vaatii taakseen tiimin, mikä koostuu ihmisistä, joilla on tehtävään sopivia täydentäviä vahvuuksia. Hyvässä tiimissä jokainen kutistaa egoaan sen verran, ettei se ole esteenä tavoitteeseen pääsylle ts. pelihousujen pitää kestää asiallista kritiikkiä.

Start-up-skene on tuonut tässä suhteessa positiivisen muutoksen Suomeen.

Start-upit pääsääntöisesti ymmärtävät tiiminrakennuksen ja verkostoitumisen tärkeyden.

Peliala on ehkä päässyt pisimälle verkostoitumisen mahdollisuuksien hyödyntämisessä; Pelitalot/kehittäjät tekevät niin läheistä yhteistyötä keskenään, että ennen se olisi ollut täysin ennenkuulumatonta kilpailevien firmojen välillä.

Suuntamme on siis oikea, vaikka sarka onkin pitkä.

Jyrki Paldán

Oman osansa näyttelee tietysti myös nykypäivälle ominainen pyrkyriasenne, joka huumaa useat "yrittäjät" rikastumissaduillaan kauas kaikesta järkevästä toiminnasta. Yritetään epätoivoisesti puurtaa yksin ainoana tavoitteena se rikastuminen kokeillen surkeaa ideaa toisensa jälkeen(ja ilman henkilökohtaista kiinnostusta asiaan), ja eihän tuohon tavoitteeseen sovi että tulokset jaetaan tiimin kanssa. Uskotaan sokeasti siihen harhaluuloon että kyllä markkinat palkitsevat ahkerat ja osaavat, ja vielä pahempaan harhaluuloon siitä että itse sattuu olemaan juuri sellainen poikkeuksellisen ahkera ja osaava yksilö.

Voi kun päästäisiin jo tästä yksilöllisyys-, menestymis- ja rikastumis-vimmasta siihen yhdessä tekemiseen ja jakamiseen, niin ehkä saataisiin jotain aikaiseksikin.

Toimituksen poiminnat