Kvalifysiikka Kasinolla lyön aina vetoa sen puolesta että kasino voittaa.

Luovan hulluuden edellytys on lievä hulluus

  • Veikko Hirvimäen "Kiiski"
    Veikko Hirvimäen "Kiiski"

Arabia ja Iittala tunnetaan kotimaisina yrityksinä, jotka valmistavat monia rakastettuja ja helposti tunnistettavia arkiesineitä. Mutta tiesitkö sitä, että kauan sitten nämä arjen klassikoistaan tunnetut yritykset myös suunnittelivat uusia tuotteita, eivätkä vain myyneet nostalgisia retroesineitä.

Vanhassa tietosanakirjassa kirjoitetaan:

"Tehtaat ovat ottaneet taiteilijoita avuksi, ja näin on lasitaiteemme korkea taso tullut tunnetuksi maan rajojen ulkopuolellakin."

1950-luvulla suomalainen lasitaide oli maailmankuulua. Muillakin merkittävillä tuotantolaitoksilla oli oma erillinen tuotesuunnitteluyksikkö, johon palkattiin päivätyöläisiksi taiteilijoita. Kuvataiteilijat, muotoilijat, käsityöläiset ja teknikot tekivät työtä yhdessä. Muotoilija sai osakseen samaa arvostusta kuin insinööri, ja luottamuksen ansiosta he myös loistivat. Tuotekehittely-yksiköt saivat tehtaan omistajilta vapaat kädet kokeilla uusia, aivan hullunkurisiakin ideoita. Uusia tuotteita tuli myyntiin joka vuosi, ja ne saattoivat olla epäonnistuneitakin. Jos ostajia ei ollut, suunniteltiin uutta. Joka tapauksessa uutta suunniteltiin lakkaamatta, ja juuri sen vuoksi taiteilijat tehtaassa työskentelivät.

Nykyään pitäisimme uhkarohkeana, jos yrityksen ylimpänä johtajana olisi taiteilija, mutta näinkin on joskus ollut. Taiteilijat ovat saaneet hyvät työskentelytilat ja paljon vapauksia, koska tehtaan ylin johto on ymmärtänyt taiteilijan työn luonteen.

Innovaatioista ja luovasta hulluudesta puhutaan nykyään paljon, mutta missä se konkreettisesti näkyy? Monsterin tai työvoimatoimiston hakukoneella ei löydä edes puolen tusinaa työpaikkailmoitusta, joissa esiintyisi sana "luovuus", "luova" tai jokin vastaava. Puhtaasti luovan työn tekijöitä ei etsitä lainkaan. Luovuutta kysellään juhlapuheissa, mutta kukaan ei ole valmis maksamaan siitä.

Tiina Raevaara kirjoittaa marraskuun Suomen Kuvalehdessä (nro 45):

"Luovuuspuhe on meidän aikamme alkemiaa. Luovuudesta puhutaan kuin kullasta."

Epäilen, onko useimmilla aikamme poliitikoilla tai talousjohtajilla mitään kosketusta taiteilijoihin tai keksijöihin, ellei sitten joku nykyinen kylähullu satu olemaan sukulainen tai lapsuudenkaveri. Suuryrityksen kokouksiin tai liike-elämän tilaisuuksiin edes huipputaiteilijoilla ei yleensä ole pääsyä. Heiltä saatetaan ehkä sähköpostilla konsultoida jotain, jos tarvitaan julkisuustempaukseen tunnettu kasvo.

Luovuuteen liittyy myös toinen myytti, jonka Raevaara nostaa esille:

"Mitä luovempia ihmisistä tehdään, sitä vähemmän he (oletetusti) tarvitsevat rahaa tai materiaa."

Innovaatioyliopiston kehykseen sopii, että tutkijoiden on selvittävä niukkenevilla resursseilla, koska nykyään kaikki ovat intenäisiä yrittäjiä ja miltei taiteilijoita.

Taiteilijoiden asema yhteiskunnassamme on jo pitkään ollut omituinen. Luovaa työtä ei luokitella työksi, sillä ainakaan Työvoimatoimiston mukaan apurahataiteilijan saavutukset eivät kerrytä työssäoloehtoa. Taiteilijan työ ei juridisesti ole työtä, koska hänellä ei ole työnantajaa. Tästä syystä taiteilijoilla ei ole myöskään työntekijöiden oikeuksia. Jos taiteilija sairastuu, hän ei välttämättä saa mitään työttömyystukea tai kuntoutusrahaa. Häntä kohdellaan kuin hän olisi työstäkieltäytyjä. Yleensä kaikki taiteilijan ja sosiaaliviranomaisten kohtaamiset alkavat sillä, että taiteilijalle lätkäistään karenssia, ikään kuin hän olisi niskuroinut pelkällä olemassaolollaan.

Aikamme politiikan märkä uni on, että luovaa hulluutta voisi saada ilman hulluutta; että mielikuvitusta voisi kohdata ilman mitään vaivaannuttavaa outoutta; että innovaatioita voisi luoda organisaatioissa ilman epäonnistumisen riskiä. Taide kuuluu osaksi yleviä juhlapuheita, koska se etääntynyt niin kauas arjen elämästä.

Kansan asenne on tuskin lainkaan muuttunut Aleksis Kiven ajoista. Heti jos jotain taideteosta ei ymmärretä tai pidetä kauniina, niin kaikki taide ollaan tuomitsemassa turhaksi. Taidevihamielisyys puhkeaa kukkaan lähes kaikkialla, missä taiteilijan toiminnasta uutisoidaan. Usein uutiset myös valitsevat tarkoitushakuisen näkökulman.

Tutkimusten mukaan lähes kaikkien alojen taiteilijat sinnittelevät pienillä tuloilla ja silti heidät mielletään lähinnä rasitteeksi yhteiskunnalle. Jos taiteilija tienaa galleriavuokrien, proviisioiden ja materiaalikulujen jälkeen 5.000 euroa, se on liikaa, vaikka sillä rahalla pitäisi elää viisi kuukautta. Harva ymmärtää, että apurahat ovat osa taiteilijan työn liikevaihtoa, eivätkä liikevoittoa. Apuraha voi kulua kokonaan tuotantokustannuksiin, aivan kuten yritysten tai maanviljelijöiden saamat tuotantotuet.

Taiteilijan työn vaatimukset ovat lähestyneet yrittäjyyttä, ja edellyttävät taloushallintoa, markkinointia sekä monenlaisen virallisten lomakkeiden täyttämistä. Silti työ vaatii myös luovuutta, mikä on vaikea yhdistelmä. Luovuus kun edellyttää huolettomuutta ja vapaa-aikaa, johon harvalla taiteilijalla on varaa.

Taiteen kuvitellaan syntyvän köyhyydessä, mutta se käsitys johtuu enimmäkseen siitä, että niin monen taiteilijan on ensin sopeuduttava köyhyyteen. Todennäköisesti taide olisi vaikuttavampaa ja puhuttelemampaa, jos sen tekemiseen tarjoutuisi resursseja.

Jos perustulo koskaan toteutuu, se todennäköisesti mahdollistaa monta aiemmin mahdotonta taideprojektia, kun useampi taiteilija voi elättää itsensä pelkällä taiteella ja keskittyä työhänsä täysimittaisesti. Se tarjoaisi myös yrityksille mahdollisuuden palkata taiteilijoita ideariihien osaksi minimaalisella palkkiolla. Samalla useammat taiteilijat voisi tulla tutuksi yritysmaailman kanssa ja oppia paremmin markkinoimaan ja tuotteistamaan työnsä.

Monet ovat vuolaasti kehuneet presidentti Niinistön puheita, ja jotkut myös antaneet kauniista sanavalinnoista kiitosta hänen puolisolleen Jenni Haukiolle. Silti ollaan kaukana siitä, että yritysjohtajamme ymmärtäisivät mitä moraalista, esteettiistä tai verbaalista lisäarvoa voisi syntyä siitä, että on liitossa runoilijan kanssa.

 

PS. Jos aihe kiinnostaa, niin julkaisin hiljattain myös toisen kirjoituksen:

http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2016/01/miksi-vallanpitajat-pelkaavat-taiteita.html

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Kiiski oli itseasiassa nimeltään "Kalajuttu" ja Hirvimäen mukkaan näyttelyissä ollut ehdoton lastensuosikki. Se pitääkö Hirvimäen teoksia hienoina vai ei taitaa olla enemmin Suomen sisäinen kulttuuri ero. Täällä jyväskylän korkeudella karun kauniita möhkäleitä (jos niin saa sanoa) aevostetaan Hirvimäen fallosta muistuttavaa Hirvimäen miehisyyden omakuvaa "Torikunkkua" (herättää häpeää)ja keskussairaalan lintuaiheista teosta "lähtö" (nimi haluttaisiin vaihtaa) lukuunottamatta. Toisaalta täällä Hämeen ja Savon rajamailla pidämme toinen toisiamme enemmän tai vähemmän hulluina, mutta sen ansiosta taide ja kulttuuri on osa monen arkea.

Käyttäjän JuhoNieminen1 kuva
Juho Nieminen

Uskon hyvin, että kyseinen veistos on ollut monen lapsen suosikki. Monesti lapset kärsivät liiasta suojelusta. Vanhemmat ihan turhaan pelkäävät että jokin outo ja uusi asia tuottaisi traumoja. Kyllähän omasta lapsuudestanikin muistan monen ohjelman olleen pelottavia, mutta aikuisilla on aika heikko kyky ennalta arvioida mistä lapset tykkäävät ja mistä eivät. Jokin aikuisten laajasti suosittelema asia voi myös olla lasten silmissä kauheaa.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Niimpä se on että nykyään on liikaa suojelua kuten ettei puissa saa kiipeilla tai yksin ei saamennä ulos leikkimään, osa syy siihen on vanhempien lisäksi perheneuvojilla ja lehtien nikseillä jotka "pelottelee" vanhehempia erillaisista vaaroista ja vaikutteista, esim suositellaan ettei alaikäisille saa antaa makkaraa koska se on liian suolaista sekä puhutaan saako alaikäisen kanssa mennä saunaan kun siellä ollaan alasti. Kauhean sterssaavalta vatvomiselta ja vatuloinnilta nykyjan vanhemmuus kuulosta, ei siis ole ihme että ruuhkavuosia "pelätään". Toisaalta moni nuoripari jättää lapsenhankkimatta taloudellisestä syystä tai lykkää lapsentekoa koska kokee lapsen taloudelliseksi rasitteeksi ja uhaksi urakehitykselle. Ikävämpää on myös Suomalaisten aikuisten arvojen koveneminen lasten ja nuorten suhteen, puhutaan jopa lapsivihamielisyydestä. Mutta aiheeseen vielämpqlatakseni on sentään hyvä asia että lasten ja nuorten kunto sekä yksinäisyys huolettaa niin vanhempia kuin monia Suomalaisia, vaikka ylisuojelevuudesta on tullut enemmin lapsille rasite kuin turva.

Toimituksen poiminnat